Sunnuntai iltapäivä – alku ilta 21.2. Helsinki – Vantaa lentokenttä
Helsinki tuntui tänään monella tapaa miellyttävältä. Ehkä se johtui itse kaupungista ja siitä, että talven aikana olen useaan otteeseen tuntenut ikävää Helsinkiä ja siellä asumista kohtaan. Toisaalta kyse saattoi olla useiden joensuulaisten ystävien tapaamisesta, jotka sattuivat olemaan kaupungissa samaan aikaan. Ihmiset taitavat kuitenkin tehdä paikasta kuin paikasta sen mikä se on. Joka tapauksessa tuntui erityisen hyvältä nähdä tuttuja kasvoja vielä ennen lähtöä eteenpäin.
Toinen uusi kokemus oli osallistuminen ravintolapäivään. Tällä kertaa asiakkaan ominaisuudessa, mutta autenttisessa ympäristössä. Kallion Karhupuisto tarjosi hyvää tunnelmaa ja jotain sellaista, mitä ei tavallisesti kohtaa ainakaan Joensuussa. Ehkäpä ravintolapäivä tässä muodossaan edustaa sellaista kaupunkikulttuuria, mitä ei ole mahdollista kohdata pikkukaupungeissa. Ensimmäisenä mieleen tulee yhteisöllisyys, mutta sellaisena muotona, mikä ei edellytä yksilöllisyydestään luopumista tai suurempaa sitoutumista. Mutta sellaistahan se yhteisöllisyys taitaa 2000-luvulla olla; kokoelma yksilöllisiä valintoja. Mitä jos me ihmiset olemme korvanneet perinteiset yhteisöt suhteilla, ihmisiin tai ilmiöihin, joiden mukaan muodostamme suhdeverkostoja. Kuvaavaa näille verkostoille näyttäisi olevan niiden tietynlainen väliaikaisuus ja samalla elävyys. Tästä kaikesta herää mielessäni kysymys: missä määrin nämä suhteet määrittelevät meitä itseämme? Onko persoonani suhteideni luomus vai heijastavatko suhteeni persoonaani? Ehkäpä vastaus on jotain siltä ja väliltä.
Jostain syystä olen aina pitänyt lentokentistä ja lentämisestä. Ensimmäistä kertaa lensin kuitenkin vasta verrattain myöhään, vasta 17-vuotiaana. Mutta silloin teinkin sen sitten isosti. Vuorokausi lentokentillä ja ilmassa vei minut lopulta Filippiineille, Cebuun. Olisi ollut aika ikävää, jos tuolloin olisin huomannut vihaavani lentämistä. Mutta päinvastoin, tuntiessani pyörien irtoavan kiitotiestä, koin olevani vapaa. Sen jälkeen olen tuntenut saman vapauden tunteen aina lentokentillä. Lentokenttä on tavallaan oma maailmansa, jota värittää voimakas seikkailun ja tietynlaisen epätodellisuuden tunne. Kyse voi olla vahvasta assosiaatiosta lomaan, mikä saa koko lentokentän huokumaan arjen ulkopuolisuutta. Aikaisemmin myös jonkinlainen kansainvälisyyden korostuminen on sekoittunut tähän maailmaan, sitä on nykyisin mahdollista kokea yhtälailla myös Helsingin metrossa.
Kasvanut kansainvälisyys samalla muokkaa myös suomalaisuutta. Mielestäni olisikin paikallaan määritellä uudelleen suomalaisuus. Ehkäpä suomalaisuus voisikin olla jatkossa jotain muuta kuin etnistä alkuperää ilmaiseva termi. Jos haluaisimme, osaisimmeko toteuttaa amerikkalaisen kulttuurien sulatusuunin paremmin? Voisiko suomalaisuus olla jotain tuoretta, ympäristöön ja olosuhteisiin sopeutuvaa sisukkuutta, jossa uusi ja outo nähtäisiin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana? Jos suomalaisuus olisikin lapsenomaista kiinnostusta maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, rohkeutta leikkiä ja uskallusta kokeilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti