Sunnuntai ilta 21.2.2016 Baross utca 108, Budapest
Suurin huoleni liittyen koko tähän reissuun oli se, miten löydän hotellille tänä iltana. Sen jälkeen minulla ei olisi enää mitään hätää. Niinpä suunta ensimmäisenä kohti paikallisliikenteen lipunmyyntipistettä ja toivomaan, että Mastercard toimii maksuvälineenä. En nimittäin ollut ottanut huomioon sitä vaihtoehtoa, ettei kortti toimisi täällä. Toimi se ja niin sain rajoittamattoman oikeuden liikkua paikallisliikenteessä kolmen vuorokauden ajan. Vielä muutamat eurot forinteiksi ja niin olin valmis seikkailun seuraavaan vaiheeseen: matka keskustaan saattoi alkaa. Ensin bussilla lähimmälle metroasemalle. Siinä istuessani bussin kyydissä oli hyvä hetki ottaa koodeja ylöspäin ja pyytää varjelusta ja johdatusta tällekin reissulle. Usean hassun nimisen pysäkin jälkeen kuulutus kertoi bussin tulleen päätepysäkilleen, josta pääsisi jatkamaan metrolla kohti keskustaa. Tässä vaiheessa minulla ei tietenkään ollut kovinkaan hyvää käsitystä siitä, mistä suunnasta olimme keskustaa lähestymässä. Kartta ei tuntenut kyseistä asemaa, mutta onneksi linjakartan avulla sain itseni jotenkin sijoitettua suhteessa oletettuun kohteeseen.
Ja se metro! Se nyt ei herättänyt kovinkaan suurta luottamusta, huteran ja kovin vanhan näköinen juna ilmestyi asemalle. Karut sisätilat ja kovat äänet saattelivat meidät matkaan kohti Klinikák:n pysäkkiä. Siitä arvioin olevan lyhimmän matkan pikkukatuja pitkin kadulle, jolla hotellin piti sijaita. Melko varmasti onnistuisin pääsemään tuolle kadulle, josta sitten voisin alkaa etsimään oikeaa osoitetta.
Astuessani ulos kadulle jouduin hetken aikaa pyörimään ympyrää löytääkseni jonkin maamerkin, jonka avulla voisin ottaa ensinnäkin oikean suunnan kohti tavoiteltua katua. En uskonut selviytyväni tuosta tehtävästä niin helposti kuin se kävi. Täällä on kadun nimet merkitty isoilla, koristeellisilla kylteillä ja vieläpä niin, että talojen numerot on merkitty kadun nimen yhteyteen. Voiko olla enää helpompaa suunnistusta? Siispä ei mennyt kuin pieni hetki kun olin matkalla oikeaan suuntaan ja tietoisena sijainnistani kartalla. Eikä aikaakaan kun olin saavuttanut kadun, jolle olin pyrkimässä, risteyksessä josta jatkuivat numerot 106-110. Olin siis perillä.
Se on vielä mainittava tästä kaupungista, pimeällä ja pienessä tihkusateessa tämä kaupunki on aika "creepy", mutta sellaisella hyvin sympaattisella tavalla. Pikkukaduilla on samaan aikaan läsnä mennyt maailma ja cyberpunk, ja kuitenkin kaikkialta huokuu kodikas lämpö. Luulen, että tulen pitämään tästä kaupungista kovinkin paljon.
sunnuntai 21. helmikuuta 2016
Budapest 21.-24.2.2016
Sunnuntai iltapäivä – alku ilta 21.2. Helsinki – Vantaa lentokenttä
Helsinki tuntui tänään monella tapaa miellyttävältä. Ehkä se johtui itse kaupungista ja siitä, että talven aikana olen useaan otteeseen tuntenut ikävää Helsinkiä ja siellä asumista kohtaan. Toisaalta kyse saattoi olla useiden joensuulaisten ystävien tapaamisesta, jotka sattuivat olemaan kaupungissa samaan aikaan. Ihmiset taitavat kuitenkin tehdä paikasta kuin paikasta sen mikä se on. Joka tapauksessa tuntui erityisen hyvältä nähdä tuttuja kasvoja vielä ennen lähtöä eteenpäin.
Toinen uusi kokemus oli osallistuminen ravintolapäivään. Tällä kertaa asiakkaan ominaisuudessa, mutta autenttisessa ympäristössä. Kallion Karhupuisto tarjosi hyvää tunnelmaa ja jotain sellaista, mitä ei tavallisesti kohtaa ainakaan Joensuussa. Ehkäpä ravintolapäivä tässä muodossaan edustaa sellaista kaupunkikulttuuria, mitä ei ole mahdollista kohdata pikkukaupungeissa. Ensimmäisenä mieleen tulee yhteisöllisyys, mutta sellaisena muotona, mikä ei edellytä yksilöllisyydestään luopumista tai suurempaa sitoutumista. Mutta sellaistahan se yhteisöllisyys taitaa 2000-luvulla olla; kokoelma yksilöllisiä valintoja. Mitä jos me ihmiset olemme korvanneet perinteiset yhteisöt suhteilla, ihmisiin tai ilmiöihin, joiden mukaan muodostamme suhdeverkostoja. Kuvaavaa näille verkostoille näyttäisi olevan niiden tietynlainen väliaikaisuus ja samalla elävyys. Tästä kaikesta herää mielessäni kysymys: missä määrin nämä suhteet määrittelevät meitä itseämme? Onko persoonani suhteideni luomus vai heijastavatko suhteeni persoonaani? Ehkäpä vastaus on jotain siltä ja väliltä.
Jostain syystä olen aina pitänyt lentokentistä ja lentämisestä. Ensimmäistä kertaa lensin kuitenkin vasta verrattain myöhään, vasta 17-vuotiaana. Mutta silloin teinkin sen sitten isosti. Vuorokausi lentokentillä ja ilmassa vei minut lopulta Filippiineille, Cebuun. Olisi ollut aika ikävää, jos tuolloin olisin huomannut vihaavani lentämistä. Mutta päinvastoin, tuntiessani pyörien irtoavan kiitotiestä, koin olevani vapaa. Sen jälkeen olen tuntenut saman vapauden tunteen aina lentokentillä. Lentokenttä on tavallaan oma maailmansa, jota värittää voimakas seikkailun ja tietynlaisen epätodellisuuden tunne. Kyse voi olla vahvasta assosiaatiosta lomaan, mikä saa koko lentokentän huokumaan arjen ulkopuolisuutta. Aikaisemmin myös jonkinlainen kansainvälisyyden korostuminen on sekoittunut tähän maailmaan, sitä on nykyisin mahdollista kokea yhtälailla myös Helsingin metrossa.
Kasvanut kansainvälisyys samalla muokkaa myös suomalaisuutta. Mielestäni olisikin paikallaan määritellä uudelleen suomalaisuus. Ehkäpä suomalaisuus voisikin olla jatkossa jotain muuta kuin etnistä alkuperää ilmaiseva termi. Jos haluaisimme, osaisimmeko toteuttaa amerikkalaisen kulttuurien sulatusuunin paremmin? Voisiko suomalaisuus olla jotain tuoretta, ympäristöön ja olosuhteisiin sopeutuvaa sisukkuutta, jossa uusi ja outo nähtäisiin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana? Jos suomalaisuus olisikin lapsenomaista kiinnostusta maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, rohkeutta leikkiä ja uskallusta kokeilla.
Helsinki tuntui tänään monella tapaa miellyttävältä. Ehkä se johtui itse kaupungista ja siitä, että talven aikana olen useaan otteeseen tuntenut ikävää Helsinkiä ja siellä asumista kohtaan. Toisaalta kyse saattoi olla useiden joensuulaisten ystävien tapaamisesta, jotka sattuivat olemaan kaupungissa samaan aikaan. Ihmiset taitavat kuitenkin tehdä paikasta kuin paikasta sen mikä se on. Joka tapauksessa tuntui erityisen hyvältä nähdä tuttuja kasvoja vielä ennen lähtöä eteenpäin.
Toinen uusi kokemus oli osallistuminen ravintolapäivään. Tällä kertaa asiakkaan ominaisuudessa, mutta autenttisessa ympäristössä. Kallion Karhupuisto tarjosi hyvää tunnelmaa ja jotain sellaista, mitä ei tavallisesti kohtaa ainakaan Joensuussa. Ehkäpä ravintolapäivä tässä muodossaan edustaa sellaista kaupunkikulttuuria, mitä ei ole mahdollista kohdata pikkukaupungeissa. Ensimmäisenä mieleen tulee yhteisöllisyys, mutta sellaisena muotona, mikä ei edellytä yksilöllisyydestään luopumista tai suurempaa sitoutumista. Mutta sellaistahan se yhteisöllisyys taitaa 2000-luvulla olla; kokoelma yksilöllisiä valintoja. Mitä jos me ihmiset olemme korvanneet perinteiset yhteisöt suhteilla, ihmisiin tai ilmiöihin, joiden mukaan muodostamme suhdeverkostoja. Kuvaavaa näille verkostoille näyttäisi olevan niiden tietynlainen väliaikaisuus ja samalla elävyys. Tästä kaikesta herää mielessäni kysymys: missä määrin nämä suhteet määrittelevät meitä itseämme? Onko persoonani suhteideni luomus vai heijastavatko suhteeni persoonaani? Ehkäpä vastaus on jotain siltä ja väliltä.
Jostain syystä olen aina pitänyt lentokentistä ja lentämisestä. Ensimmäistä kertaa lensin kuitenkin vasta verrattain myöhään, vasta 17-vuotiaana. Mutta silloin teinkin sen sitten isosti. Vuorokausi lentokentillä ja ilmassa vei minut lopulta Filippiineille, Cebuun. Olisi ollut aika ikävää, jos tuolloin olisin huomannut vihaavani lentämistä. Mutta päinvastoin, tuntiessani pyörien irtoavan kiitotiestä, koin olevani vapaa. Sen jälkeen olen tuntenut saman vapauden tunteen aina lentokentillä. Lentokenttä on tavallaan oma maailmansa, jota värittää voimakas seikkailun ja tietynlaisen epätodellisuuden tunne. Kyse voi olla vahvasta assosiaatiosta lomaan, mikä saa koko lentokentän huokumaan arjen ulkopuolisuutta. Aikaisemmin myös jonkinlainen kansainvälisyyden korostuminen on sekoittunut tähän maailmaan, sitä on nykyisin mahdollista kokea yhtälailla myös Helsingin metrossa.
Kasvanut kansainvälisyys samalla muokkaa myös suomalaisuutta. Mielestäni olisikin paikallaan määritellä uudelleen suomalaisuus. Ehkäpä suomalaisuus voisikin olla jatkossa jotain muuta kuin etnistä alkuperää ilmaiseva termi. Jos haluaisimme, osaisimmeko toteuttaa amerikkalaisen kulttuurien sulatusuunin paremmin? Voisiko suomalaisuus olla jotain tuoretta, ympäristöön ja olosuhteisiin sopeutuvaa sisukkuutta, jossa uusi ja outo nähtäisiin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana? Jos suomalaisuus olisikin lapsenomaista kiinnostusta maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, rohkeutta leikkiä ja uskallusta kokeilla.
lauantai 20. helmikuuta 2016
Budapest 21.-24.2.2016
Sunnuntaiaamu 21.2.
Herääminen oli yllättävän helppoa. Minulle se on ollut sitä aina. Suuremmat vaikeudet ovatkin olleet unen saannin kanssa matkaa edeltävänä iltana. Tällä kertaa niitäkään ei ollut, olisiko kämppikseni viime kuukausina järjestämällä "haasteellisen nukahtamisen"-intensiivikurssilla jotain tekemistä asian kanssa.
Tähän reissuun on jo ensimmäisten tuntien aikana tullut sopivaa haastetta: eväiden teko ei onnistunut, koska en raaskinut häiritä kämppiksen illanistujaisista uupuneen tyttölapsen unta kolistelemalla keittiössä. Sen sijaan järjestin hänelle tyynyn ja peiton, ettei sentään niskaansa raasu aivan jumiuttaisi huonolla sohvalla nukkumisella. Siispä, nopea aamiainen ja vähän änäriä, sitten bussiin.
Bussissa aloin varmistelemaan, että kaikki olennainen oli tullut mukaan: lompakko, passi, liput, luottokortti... sitäpä ei löytynytkään nyt mistään. Ei lompakossa, passin välissä tai repun taskuissa. Siispä sen oli pakko ollut jäädä pöydälle. Käytännössä kyllä selviäisin muilla maksuvälineillä reissusta, mutta jollain tapaa uskon mastercardin olevan kätevä muovinpala ulkomailla liikuttaessa, varsinkin maassa, jossa on käytössä eri valuutta.
Onneksi Helsingin-bussin lähtöön oli vielä reilusti aikaa, joten nopean tilannearvion jälkeen hyppäsin taksiin ja ajatin itseni takaisin kotiin. Vaan eipä ollut kortti pöydällä, ei pöydän alla, ei tuolilla eikä edes roskikseen tipahtaneena. Se täytyy siis etsiä myöhemmin ja pärjätä muilla tavoin. Taksissa päätin vielä kerran käydä läpi reppuni, koska muistelin luottokortin kuitenkin pakanneeni yhdessä passin kanssa sinne. Ja siellähän se, tabletin suojakuoren välissä. Joensuu - Helsinki välin hinta tuplaantui juuri. On jotenkin erikoista, miten samalla rahalla pääsee vaihtoehtoisesti Joensuun linja-autoasemalta Hukanhaudalle ja takaisin, tai Joensuusta Helsinkiin ja takaisin. Joukkoliikenne - on se vaan hieno keksintö.
Tällä kerralla en ole vielä matkalla Roomaan, vaan Budapestiin. Päähänpiston seurauksena aloin etsiä eurooppalaista kaupunkikohdetta kolmen-neljän päivän visiitille. Unkari ei kuitenkaan ollut ensisijainen kohde, mutta kun etelämmäksi ei ollut matkoja tarjolla, päädyin isäni ehdotuksesta valitsemaan Budapestin. Jo itse varausprosessiin sisältyi muutamia uusia asioita, mitä tehdä seuraavalla kerralla paremmin.
Ensinnäkin, selvitä lentoa varatessa myös kotimaan yhteydet, niin että turha odottelu Helsingissä jäisi pois, tai varaa järkevästi aikaa tavata siellä tuttuja. Samalla aika itse kohteessa tulee järkevämmäksi ja lennoilta on mahdollista karsia turhat välilaskut.
Toiseksi, ota selvää hotellista ja sen sijainnista, ja koeta suhteuttaa se mahdolliseen suunnitelmaan mitä kaikkea aiot kohteessa tehdä. Toki, jos ainoa tarkoitus on kävellä pitkiä matkoja hotellilta minne tahansa, voi suhteellisen syrjäinen majoitusliike toimia.
Kolmanneksi, olisi ehkä parempi tutustua kohteen tarjontaan ennen matkan varausta, esimerkiksi aukioloaikojen tai vastaavien osalta. Siten voi optimoida matkan ajankohdan vastaamaan parhaiten matkan tarkoitusta.
Minulle matkustamisessa se olennaisin osuus lienee juuri liikkeellä oleminen. Kun olen matkalla, olen matkalla jonnekin. Ja silloin on helpompi nauttia itse matkalla olemisesta. Se, että on päämäärä, on vapauttavaa. Epämääräinen "haahuilu", vaeltelu ilman mitään päämäärää on jotain sellaista, mistä en erityisemmin pidä. Jopa odottaminen on mieluisampaa, siinä on sentään mahdollisuus kokea päämäärää ja tarkoitusta. Mutta vain "ajantappaminen" tai vastaava tarkoitukseton oleminen, se tekee minusta ahdituneen. Päästessäni sitten taas liikkeelle, tunnen olevani enemmän elossa.
Tämä matka on toisaalta merkityksetön, toisaalta tällä matkalla pyrin vapauttamaan itseäni arjen rutiineista. Samalla haluan kokea taas matkalla olemisen keveyden, joka usein hukkuu arkeen. Yksi asia mitä pitkään pohdin pakatessani laukkua, oli kysymys tenttikirjoista, ottaakko niitä mukaan vai jättääkkö kotiin. Päädyin ottamaan yhden kirjoista matkaan mukaan. Eihän sitä tiedä vaikka tulisi sellainen hetki, jolloin ekumeenisen liikkeen historia tuntuisi erityisen relevantilta ja kiinnostavalta. Ehkäpä Tonava innoittaa erityisellä tavalla pohtimaan teologiaa tai Ristin Voitto-lehden yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen suhtautumista. Tuollaisia tilanteita varten pieni partiolainen minussa muistuttaa olemaan valmiina.
Herääminen oli yllättävän helppoa. Minulle se on ollut sitä aina. Suuremmat vaikeudet ovatkin olleet unen saannin kanssa matkaa edeltävänä iltana. Tällä kertaa niitäkään ei ollut, olisiko kämppikseni viime kuukausina järjestämällä "haasteellisen nukahtamisen"-intensiivikurssilla jotain tekemistä asian kanssa.
Tähän reissuun on jo ensimmäisten tuntien aikana tullut sopivaa haastetta: eväiden teko ei onnistunut, koska en raaskinut häiritä kämppiksen illanistujaisista uupuneen tyttölapsen unta kolistelemalla keittiössä. Sen sijaan järjestin hänelle tyynyn ja peiton, ettei sentään niskaansa raasu aivan jumiuttaisi huonolla sohvalla nukkumisella. Siispä, nopea aamiainen ja vähän änäriä, sitten bussiin.
Bussissa aloin varmistelemaan, että kaikki olennainen oli tullut mukaan: lompakko, passi, liput, luottokortti... sitäpä ei löytynytkään nyt mistään. Ei lompakossa, passin välissä tai repun taskuissa. Siispä sen oli pakko ollut jäädä pöydälle. Käytännössä kyllä selviäisin muilla maksuvälineillä reissusta, mutta jollain tapaa uskon mastercardin olevan kätevä muovinpala ulkomailla liikuttaessa, varsinkin maassa, jossa on käytössä eri valuutta.
Onneksi Helsingin-bussin lähtöön oli vielä reilusti aikaa, joten nopean tilannearvion jälkeen hyppäsin taksiin ja ajatin itseni takaisin kotiin. Vaan eipä ollut kortti pöydällä, ei pöydän alla, ei tuolilla eikä edes roskikseen tipahtaneena. Se täytyy siis etsiä myöhemmin ja pärjätä muilla tavoin. Taksissa päätin vielä kerran käydä läpi reppuni, koska muistelin luottokortin kuitenkin pakanneeni yhdessä passin kanssa sinne. Ja siellähän se, tabletin suojakuoren välissä. Joensuu - Helsinki välin hinta tuplaantui juuri. On jotenkin erikoista, miten samalla rahalla pääsee vaihtoehtoisesti Joensuun linja-autoasemalta Hukanhaudalle ja takaisin, tai Joensuusta Helsinkiin ja takaisin. Joukkoliikenne - on se vaan hieno keksintö.
Tällä kerralla en ole vielä matkalla Roomaan, vaan Budapestiin. Päähänpiston seurauksena aloin etsiä eurooppalaista kaupunkikohdetta kolmen-neljän päivän visiitille. Unkari ei kuitenkaan ollut ensisijainen kohde, mutta kun etelämmäksi ei ollut matkoja tarjolla, päädyin isäni ehdotuksesta valitsemaan Budapestin. Jo itse varausprosessiin sisältyi muutamia uusia asioita, mitä tehdä seuraavalla kerralla paremmin.
Ensinnäkin, selvitä lentoa varatessa myös kotimaan yhteydet, niin että turha odottelu Helsingissä jäisi pois, tai varaa järkevästi aikaa tavata siellä tuttuja. Samalla aika itse kohteessa tulee järkevämmäksi ja lennoilta on mahdollista karsia turhat välilaskut.
Toiseksi, ota selvää hotellista ja sen sijainnista, ja koeta suhteuttaa se mahdolliseen suunnitelmaan mitä kaikkea aiot kohteessa tehdä. Toki, jos ainoa tarkoitus on kävellä pitkiä matkoja hotellilta minne tahansa, voi suhteellisen syrjäinen majoitusliike toimia.
Kolmanneksi, olisi ehkä parempi tutustua kohteen tarjontaan ennen matkan varausta, esimerkiksi aukioloaikojen tai vastaavien osalta. Siten voi optimoida matkan ajankohdan vastaamaan parhaiten matkan tarkoitusta.
Minulle matkustamisessa se olennaisin osuus lienee juuri liikkeellä oleminen. Kun olen matkalla, olen matkalla jonnekin. Ja silloin on helpompi nauttia itse matkalla olemisesta. Se, että on päämäärä, on vapauttavaa. Epämääräinen "haahuilu", vaeltelu ilman mitään päämäärää on jotain sellaista, mistä en erityisemmin pidä. Jopa odottaminen on mieluisampaa, siinä on sentään mahdollisuus kokea päämäärää ja tarkoitusta. Mutta vain "ajantappaminen" tai vastaava tarkoitukseton oleminen, se tekee minusta ahdituneen. Päästessäni sitten taas liikkeelle, tunnen olevani enemmän elossa.
Tämä matka on toisaalta merkityksetön, toisaalta tällä matkalla pyrin vapauttamaan itseäni arjen rutiineista. Samalla haluan kokea taas matkalla olemisen keveyden, joka usein hukkuu arkeen. Yksi asia mitä pitkään pohdin pakatessani laukkua, oli kysymys tenttikirjoista, ottaakko niitä mukaan vai jättääkkö kotiin. Päädyin ottamaan yhden kirjoista matkaan mukaan. Eihän sitä tiedä vaikka tulisi sellainen hetki, jolloin ekumeenisen liikkeen historia tuntuisi erityisen relevantilta ja kiinnostavalta. Ehkäpä Tonava innoittaa erityisellä tavalla pohtimaan teologiaa tai Ristin Voitto-lehden yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen suhtautumista. Tuollaisia tilanteita varten pieni partiolainen minussa muistuttaa olemaan valmiina.
Tilaa:
Kommentit (Atom)